Karjalan kukka

karjalan_kukka_tausta22.jpg

Kesän kynnyksellä luonto alkoi pikkuhiljaa herätä talven unestaan. Ruoho viheriöi ja ensimmäiset kukatkin nostivat jo päitään.

On aurinkoinen sunnuntaiaamu, kun karjalaispoika, jo perinteiseksi muodostuneella aamulenkillään pysähtyi katselemaan luonnon kauneutta. Kuinka ollakaan, hän huomaa polun varteen ilmestyneen kevään ensikukkasen. Hän kumartuu, ja ottaa kukan käteensä ja katselee sitä.

Siinä silmänräpäyksessä hänelle tulee mieleen jotakin. Ehkä se on vain häivähdys edellisen kesän muistoista. Mutta silti se saa hänen tunteensa herkistymään. Menneen kesän muistot palasivat hänen mieleensä kirkkaana, yhtä kirkkaana, kuin poimimansa kukan, Karjalan kukan värit.

Hän muisteli, kuinka mennyt kesä oli ollut hänelle rakkauden aikaa. Karjalainen tyttö, oikea Karjalan kukka, johon hän oli ihastunut, ehkä myös rakastunutkin, oli syystuulien mukana lähtenyt kauas avaraan maailmaan. Se kesä oli karjalaispojalle erikoisesti mieleen jäänyt muistojen kesä.

Muistot johdattivat hänet sellaiseen tunteeseen, että periksi ei anneta. Koska hän on sellainen karjalaispoika, ettei heti vastoinkäymisten tullessa luovuteta. Kukkaa katsellessaan muistot saivat hänessä heräämään uuden kaipuun tunteen. Toiveena oli, että vielä tavattaisiin näillä Karjalan kunnailla, ja muisteltaisiin menneen kesän kauniin rakkauden aikaa.

Kuitenkin pojan mielessä vielä häivähti se totuus, että vaikka kesällä hän saisi luokseen Karjalan kukan, niin hän saattaisi taas syksyn tullen lähteä niinkuin muuttolinnut etelään. Silti hänellä oli toive, että uusi kevät heräisi taas kukkimaan. 2014 (c) Martti.